Maltti on valttia

Kulunut kausi – joka kisakalenterin mukaan on juuri hetki sitten päättynyt – kesti kutakuinkin viisi kuukautta. Se alkoi tuttuun tapaan Vuokatin Suomen Cupista ja loppui yllättäen huhtikuun alussa Norjan Konnerudin maailmancuppiin noin puolitoista kuukautta etuajassa. Lienee sanomattakin selvää, mikä oli syynä kauden yhtäkkiselle päättymiselle.

Kuva: Tero Vehkamäki

Minulle kausi 2019–2020 oli yhtä vuoristorataa. Kevättalvella 2019, edelliskauden viimeisimmissä kilpailuissa, loukkasin pahasti selkäni, minkä vuoksi harjoituskauteni lähti liikkeelle mollivoittoisesti. Sain selän parempaan kuntoon pitkäjänteisen koko kevään kestäneen kuntoutusjakson aikana, mistä en ehtinyt turhan kauaa iloita. Harjoituskauttani haitannut seuraava vaiva, peroneus-jänteen tulehdus, iski heti selkävaivan perään, kun loukkasin alkukesästä jalkateräni juoksulenkillä kotimaisemissani. Jalkaa kuntoutin ja parantelin pitkälti syksyyn saakka. Onneksi hiihtoharjoittelu on kuitenkin hyvin monipuolista, ja pystyin harjoittelemaan ilman juoksua tai muita jalkalenkkejä – vaikka juoksu ja jalkalenkit perinteisesti muodostavatkin hiihtäjän kesäharjoittelun perustan.

Terveysmurheista huolimatta pääsin kauden alkuun elämäni kunnossa. Heti marraskuussa Vuokatin ja Rovaniemen Suomen cupeissa lankku liikkui ja odotukseni tulevaan maailmancup-kauteen olivat korkealla. Maailmancupin avauksesta Rukalta oli odotettavissa kovia tuloksia. Ei tule kuitenkaan nuolaista ennen kuin tipahtaa. Rukan maailmancup-kauden avauskisaa edeltävänä päivänä isovarpaan kynteni vaurioitui ja tulehtui kilpailuun valmistavassa harjoituksessa. Kynsi jouduttiin poistamaan, minkä jälkeen varpaassani olikin kunnon infektio. Yhdestä pienestä varpaankynnestä ja varpaasta tuli iso murheenkryyni, kun en ollut kivulta saada unta taikka kenkää jalkaan. Jouduin jättämään maailmancupin kisaviikonloppuja väliin ja heittämään hyvästit maailmancup-kauden alulle.

Selvisin varvashässäkästä muutamassa viikossa niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta minun oli silti jäätävä nuolemaan haavojani ja metsästämään tulehduksen sekä kilpailujen skippaamisen myötä kadonnutta kuntoani. Muut suuntasivat Tour de Skille, jota on pidettävä arvokisattoman kauden päätavoitteena, mutta minä käänsin autoni keulan kohti Vuokatin urheiluopistoa ja harjoitusjaksoa. Vuokatista tuli minulle kuluneen kauden aikana toinen koti – laskutoimitukseni mukaan vietin siellä noin 80 vuorokautta. Vuokatissa palasin hiihtäjän perustekemisen pariin, siis nukuin, söin ja harjoittelin. Toisinaan toki erehdyin katsomaan televisiosta myös Tour de Skitä. Kokemuksesta voin kertoa, että ammattihiihtäjälle ruudun väärällä puolella oleminen keskellä kilpailukautta on silkkaa kidutusta.

Lähes kuukauden tauon jälkeen palasin kisoihin Dresdenin maailmancuppiin. Meno oli tahmeaa. Startti startilta meno alkoi vetristyä ja varsinkin normaalimatkat alkoivat kulkea kohtuullisesti. Kehitystä oli havaittavissa etenkin vapaan normaalimatkoilla. Jotain hyvää loukkaantumisistakin siis. Kun jalkani jänne oli tulehtunut kesällä, ja korvasin juoksulenkkejä vapaan rullahiihdolla, kehityin vapaan hiihdossa – jota olen yrittänyt kehittää jo useampana vuonna aiemminkin.

Kauden 2019–2020 tulokset eivät olleet sitä, mitä odotin. Ylä- ja alamäet kuuluvat urheiluun, ja se juuri onkin urheilun suola. Kestävyysurheilussa pitkäjänteinen työ tapaa tuottaa hedelmää. Välillä pudotaan isoon monttuun, mutta sieltä ponnistetaan yhä korkeammalle, kohti huippua. Tässä mielessä kestävyysurheilua voikin verrata osakesijoittamiseen. Maltti on valttia, välillä tulee tiputus alas, ja tuloksen tekeminen vaatii pitkäjänteisyyttä.

Juuri päättyneen kauden aikana minulle kertyi harjoitustunteja 960 kappaletta. Me hiihtäjät laskemme kauden alkavaksi toukokuun ensimmäisestä päivästä, ja kausi loppuu huhtikuun viimeiseen päivään. Nyt aion vetää parisen viikkoa lonkkaa, palautella viime kaudesta ja kerätä harjoitusmotivaatiota toukokuun ensimmäiseen päivään, jolloin aloitan ensi kauden harjoittelun. Tuhannen harjoitustunnin maaginen raja jäi siis vielä tälle kaudelle ylittämättä. Kisoja päättyneellä kaudella ehdin kiertää 23 kappaletta, mikä on paljon vähemmän mitä suunnittelin ja mihin olen tottunut. Aina ei vaan mene niin kuin Strömsössä. Leireillä viihdyin Vuokatissa, Sognefjelletissä, Davosissa ja Oloksella. Suurin osa leiripäivistä meni ehdottomasti Vuokatissa, ja harjoituskauden aikana kapusin Vuokatin vaaralle 75 kertaa rullasuksilla.

Seuraavaa kautta olen ehtinyt jo miettimään, vaikkakaan sunnitelmat eivät ole vielä lukossa. Se on kuitenkin varmaa, että jatkan hiihtäjän peruskaavalla, siis syön, nukun ja harjoittelen – taisinkin tästä kaavasta kerran jo tässä kirjoituksessa mainita. Selvää on tietysti myös se, että tavoitteet ensi kaudelle ovat kovat.

Aito Säästöpankin hiihtotiimille ja kaikille meidän, minun ja Kristan, edesottamusten seuraajille on tulossa herkullinen kaksivuotinen. Ensi talvena hiihdetään Oberstdorfin MM-kilpailut ja sitä seuraavana talvena Pekingin olympialaisissa. Oma perusteltu, muttei ehkä aivan objektiivinen mielipiteeni on, että Aito Säästöpankin hiihtotiimin ei tarvitse poistua näistä kisoista tyhjin käsin.

Terveyttä ja henkistä läheisyyttä toivottaen,

Ristomatti Hakola

Aito Säästöpankin hiihtotiimiläinen, Jämin Jänne

Julkaistu
...