Historia

Säästöpankkiryhmä on Suomen vanhin pankkiryhmä. Tutustu historiaamme, joka alkaa jo vuodesta 1822.

Säästöpankkien tulo Suomeen 1822–1840

Tallettaminen ja lainanotto olivat ensi kertaa mahdollisia tavalliselle kansalle, kun ensimmäinen Säästöpankki, Turun Säästöpankki perustettiin 21.8.1822. Se sai kunnian olla myös ensimmäinen suomalainen pankki Suomen Pankin perustamisen (1811) jälkeen. Seuraavana Säästöpankkina oli vuorossa Helsingin Säästöpankki, joka perustettiin 8.4.1826. Tuossa vaiheessa muissa kaupungeissa ei ollut vielä riittävää väestöpohjaa eikä kiinnostusta Säästöpankkien avaamiseen.

Säästöpankkiaatteen toi Suomeen apteekkari, myöhemmin teollisuusneuvos ja vuorineuvos John Julin. Hän näki välttämättömänä perustaa säästöpankki täydentämään köyhäinhuollon laitoksia ja auttamaan alempaa ja vähemmän valistunutta kansanosaa.

Ensimmäinen tilitapahtuma tapahtui noin puoli vuotta pankin perustamisen jälkeen, kun kauppaneuvos Gestrinin piikatyttö Hedvig Nyström talletti kuusi ruplaa 4.1.1823. 

Säästöpankkiaate oli eurooppalainen vastavoima teollisen vallankumouksen synnyttämälle yhteiskunnalliselle murrokselle, jonka sivutuotteena kaupunkeihin syntyi laaja köyhälistö ja riskejä yhteiskunnallisista levottomuuksista. Perimmäisenä tavoitteena oli säännöllistä rahapalkkaa nauttivan työntekijäluokan taloudellisen aseman parantaminen.

Säästöpankkitoiminta alkoi Tottenhamissa 1801 ja ensimmäinen varsinainen säästöpankki, Ruthwellin säästöpankki, perustettiin Skotlantiin 1810. Tästä eteenpäin kehitys oli nopeaa ja 1850-luvulla Britanniassa oli jo 600 säästöpankkia. 1820-luvun alussa liike tuli Tanskaan, Ruotsiin, Norjaan ja Suomeen.

Kaupunkien valloitus 1840–1860

Säästöpankit levisivät kaupunkeihin kahdessa vaiheessa. Ensin olivat vuorossa läänien pääkaupungit vuosina 1847–1849: Oulu, Viipuri, Hämeenlinna, Vaasa, Mikkeli ja Kuopio ja lisäksi Porvoo.

Seuraavaksi säästöpankit avattiin merenkulkukaupunkeihin ja sisämaan merkittävimpiin kaupunkeihin Raaheen, Pietarsaareen, Loviisaan, Haminaan, Tampereelle, Savonlinnaan ja Joensuuhun.

1860-luvun alussa 32 kaupungista jo 21:ssä oli Säästöpankki. Myös maaseutusäästöpankit syntyivät, joista ensimmäisenä Tenholan Säästöpankki 1847.

Säästöpankkeja perustettaessa keskusteltiin usein myös yleishyödyllisten hankkeiden tukemisesta. Keskustelun käynnistäjiä olivat yleensä säästöpankkiaatetta kannattavat lahjoittajat, joiden avulla säästöpankkien perustaminen tuli mahdolliseksi. Rahaa lahjoitettiin yleishyödyllisiin tarkoituksiin, kuten vähävaraisten koulutukseen.

Säästöpankkien talletuskanta kasvoi kymmenkertaiseksi vuosina 1841–1860, mutta se ei tapahtunut täysin ongelmattomasti.  Suurin koetinkivi oli Krimin sota. Sen aikana vuosina 1853–1856, talletuskanta supistui selvästi, Helsingissä peräti 25 %.

Vuonna 1860 Suomeen saatiin oma raha, Suomen markka, mutta vasta 1865 markka sidottiin hopeakantaan ja erotettiin ruplasta. Viiveen, tiukan rahapolitiikan ja ulkomaisten pääomamarkkinoiden kriisin vuoksi rahoitusolot olivat tuolloin tiukat.

Säästöpankit koko maahan 1860–1918

Säästöpankit menettivät asemansa maan ainoana yksityisenä talletuslaitoksena, kun vuonna 1862 perustettiin ensimmäinen yksityinen liikepankki, Suomen Yhdys-Pankki. Vuoteen 1895 mennessä liikepankkeja oli jo kuusi.

Aluksi säästöpankkien ja liikepankkien rooleja pidettiin toisiaan täydentävinä: Säästöpankit nähtiin pientalletusten kerääjinä, joiden varat voitiin sijoittaa liikepankkeihin. Säästöpankkien ajateltiin palvelevan työtätekevää luokkaa ja liikepankkien talouselämää. Lisäksi perustettiin Postisäästöpankki vuonna 1887.

1890-luvun alussa säästöpankkien markkinaosuus oli 30 %, liikepankkien 69 % ja Postisäästöpankin 1 %.

Vuonna 1896 voimaan tullut säästöpankkilaki määritteli säästöpankit yleisöltä talletuksia ottavaksi rahalaitokseksi. Säästöpankki ei voinut olla enää rajatun asiakaskunnan, esim. tehtaan työväen, säästökassa. Vuosisadan vaihteessa perustettiin myös suomenmielisten ”suomalaiset” säästöpankit ja hiukan myöhemmin myös työväenliikkeen ”työväen” säästöpankit.

1902 perustettiin Osuuskassojen Keskuslainarahasto ja osuuskassoista syntyivät osuuspankit.

Säästöpankkiliitto perustettiin vuonna 1906 ja oma keskusrahalaitos Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankki 1908. Vuonna 1913 saavutettiin 400 säästöpankin raja, ja 1918 pankkeja oli jo 443.

Kultaiset vuodet 1918–1938

Vielä 1900-luvun alussa Säästöpankit saivat ottaa talletuksia vain yksityishenkilöiltä, eivät esimerkiksi kunnilta tai seurakunnilta. Rajoitus poistettiin 1908 ja seuraava merkittävä muutos tapahtui, kun säästöpankkilakia uudistettiin jälleen 1918.

Uuden lain ja Säästöpankkien antolainausta rajoittaneen korkokaton poistamisen (1920) ansiosta Säästöpankit pystyivät ensi kertaa tasaveroiseen korkokilpailuun muiden pankkien kanssa.

Vuonna 1924 perustettiin Säästöpankkien vakuusrahasto, jonka kautta Säästöpankit sitoutuivat yhteisvastuullisesti korvaamaan tallettajille pankin mahdollisen vararikon aiheuttamat menetykset.

Kansainvälinen Säästöpankkijärjestö (ISBI) perustettiin vuonna 1924 Milanossa. Kongressin päättymispäivää eli 31.10. aloitettiin viettämään Kansainvälisenä Säästäväisyyspäivänä. Säästäväisyyspäivää ja -viikkoa vietetään Suomessa edelleen marraskuun lopussa.

Sotien välisenä aikana säästöpankkiaate kulminoitui kansan, erityisesti nuorten ja lasten, taloudelliseen kasvatukseen. Vuonna 1931 laissa todettiin, että säästöpankki on yleishyödyllinen, voittoa tavoittelematon rahalaitos. Merkittävää oli, että säästöpankin erityistehtäväksi määrättiin säästämisen edistäminen. Laista jäi pois maininta ”vähävaraisista kansankerroksista” sekä talletusten maksimikokoa koskeneet rajoitukset.

Pankkitoiminnan vapauttaminen 1920-luvulla aloitti nopean kasvun eikä edes 1930-luvun alun pula-aika merkittävästi heikentänyt sitä. Vuonna 1931 Suomi irtosi kultakannasta ja se aiheutti talletuspaon. Tuolloin suurimmat Säästöpankit saivat lyhytaikaisia luottoja Suomen Pankista ja pienemmät SKOPista.

Vuonna 1939 Säästöpankit olivat maan suurin pankki. Säästöpankkien yhteenlaskettu markkinaosuus oli 40 prosenttia. Vuonna 1936 tallettajilla oli jo yli miljoona tiliä. Säästöpankkeja oli kaikkien aikojen ennätysmäärä 485. Toimipaikkojen kokonaismäärä oli yhteensä 571, koska sivukonttoreita oli 86.

Sotien jälkeen fuusioiden ja uuden rajan taakse jääneiden pankkien pakkofuusiointien vuoksi Säästöpankkien määrä kääntyi laskuun. Palveluverkosto kuitenkin laajeni, sillä sivukonttoreita oli yhä enemmän.

Vuoteen 1950 mennessä toimipisteiden määrä oli jo 619. 1930-luvulla vakiintunut maantieteellinen jako tuli alueluovutusten vuoksi näkyvämmäksi.  Säästöpankit hallitsivat Etelä- ja Länsi-Suomea. Osuustoiminta oli puolestaan aktiivista erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa.

Sota ja jälleenrakennus 1939–1950

Sota lisäsi ihmisten liikkuvuutta ja heillä oli yhä useammin tarvetta nostaa rahaa tai maksaa maksuja myös vieraalla paikkakunnalla. 1950-luvulle tultaessa tätä tukemaan luotiin hyvin kattava pankkisiirtojärjestelmä, jossa liike- ja säästöpankkien siirtomääräyslomakkeilla voitiin siirtää varoja postisiirtotileille ja vastaavasti postisiirron tililtäottokortteja lunastettiin liike- ja säästöpankeissa.

Erityisesti verojen ennakkokannon vuoksi myös Säästöpankkien maksupalvelutoiminta monipuolistui. 1950 tehtiin Vakuutusyhtiöiden keskusliiton kanssa sopimus vakuutusmaksujen perimisestä Säästöpankkien välityksellä. Palkka pankkiin -järjestelmä käynnistyi Säästöpankeista 1940–1950-lukujen taitteessa.

Sääntely 1951–1984

Sodan aikana voimassa ollut rahoitustoiminnan tiukka sääntely jatkui aina 1980-luvulle asti. Lainan saamisen edellytyksenä oli pysyvä asiakassuhde ja pitkäaikainen ennakkosäästäminen.

1960-luku Suomessa oli suuren muuton aikaa. Säästöpankit menettivät maalta kaupunkeihin muuttavia asiakkaita, sillä he eivät välttämättä siirtyneet vieraan Säästöpankin asiakkaiksi.  Lähes ainoa kilpailukeino oli pankkipalvelujen saatavuuden lisääminen eli verkoston tihentäminen ja palvelun parantaminen. Toimipaikkojen määrä kaksinkertaistui vuodesta 1950 vuoteen 1969, jolloin niitä oli 1252.

Merkittävä tekninen edistysaskel tapahtui, kun SKOP päätti ostaa atk-laitteiston ja sen toiminta pääsi vauhtiin 1967. SKOP ryhtyi tarjoamaan laskentakeskuspalveluja Säästöpankeille. Vuoteen 1983 mennessä lähes kaikki Säästöpankit olivat tulleet mukaan yhteisiin palveluihin.

Ennakkosäästäminen oli lainan ehtona vielä vuoteen 1987 saakka, jolloin Suomen Pankki luopui viimeisistä jäljellä olevista asunto- ja muita henkilöluottoja koskevista ohjeista. Sitä ennen esimerkiksi asuntoluotto sai olla ainoastaan 60 prosenttia asunnon hinnasta, joten etukäteissäästöjä piti olla 40 prosenttia.  Muissa henkilöluotoissa lainasumma sai olla vain 50 prosenttia etukäteissäästöstä eikä laina-aika saanut ylittää viittä vuotta. Kulutusluotoissa luoton yläraja oli 5 000 markkaa ja laina-aika enintään yksi vuosi eikä kulutus- ja sijoitusluottoja saanut mainostaa.

Vuonna 1966 Säästöpankkeja oli 356. Muuttoliikkeen ja pankkitekniikan läpimurron takia pienimpien pankkien toimintaedellytykset olivat uhattuina. Ratkaisuna oli usein fuusio lähikaupungin suurempaan ja vakavaraisempaan Säästöpankkiin.

Säästöpankkiryhmän rakenne koettiin ongelmalliseksi ja vuonna 1968 esitellyssä, ohjenuoraksi tarkoitetussa rakennepoliittisessa ohjelmassa hylättiin jako kaupunki- ja maaseutusäästöpankkeihin. Uudeksi tavoitteeksi otettiin maan jakaminen 38 säästöpankkialueeseen ja yhtä moneen Säästöpankkiin.

1970 tehdyssä kyselyssä yli puolet Säästöpankkien johtajista kannatti mieluummin siirtymistä suoraan yhden pankin, Suomen Säästöpankin, malliin. Aluesäästöpankkien kannalla olivat lähinnä suursäästöpankit, joihin muut olisivat fuusioituneet rakennepoliittisen ohjelman mallissa.

Rakenne muuttui kuitenkin hitaasti. Kun vuonna 1968 Säästöpankkeja oli 350, niin vuonna 1984 niitä oli vielä 263. Toimipaikkojen määrä nousi samana aikana 1 248:sta 1445:een. Samalla syntyi useita aluesäästöpankkeja. Suurin fuusio oli työväen säästöpankkien fuusioituminen Suomen Työväen Säästöpankiksi eli STS-pankiksi 1971. Turun Työväen Säästöpankki jäi sen ulkopuolelle.

Säästöpankeilla oli edelleen vahvin asema Lounais- ja Länsi-Suomessa sekä Hämeessä. Yhteisenä tekijänä näillä alueilla oli maaseudun Säästöpankkien vahva asema. Säästöpankki oli yleensä paikkakuntansa ensimmäinen rahalaitos ja sillä oli merkittävä rooli oman alueensa taloudellisessa kehittämisessä.

Vapautumisen aika 1985–1991

Pankkisääntelyn purkaminen aloitettiin vuonna 1983, ja 1980-luvun puolivälistä alkaen rahoitusmarkkinat vapautuivat nopeassa tahdissa. Se sai pankkikilpailun voimakkaaseen käymistilaan. Ulkomaiset pankit tukivat Suomeen, rahoitusyhtiöt kasvoivat, perustettiin sijoitusyhtiöitä ja sijoitusvaihtoehdot monipuolistuivat. Myös pankki- ja luottokortit yleistyivät nopeasti. Säästöpankista tuli Suomen suurin pankki ja se markkinoi voimakkaasti.

Vielä 1970-luvulla SKOPin tärkein rahoituslähde oli Säästöpankit. Kun 1980-luvun alussa Suomen Pankin sääntelyjärjestelmä muuttui nopeasti markkinaehtoiseen suuntaan, SKOPin käyttämän keskuspankkirahoituksen hinta nousi eikä Säästöpankeilta herunut lisärahaa.

Suomen Pankin rahapolitiikan kiristyminen ja toisaalta sen määräämä keskikoron alentamisohjelma heikensivät suuresti Säästöpankkien tulosta. Vuonna 1984 jo neljännes Säästöpankeista oli tappiollisia. Tässä tilanteessa SKOPin oli löydettävä uusia lisätuloja, joiksi nousivat tuotot arvopaperikaupasta, osinkotuotot sekä kiinteistötuotot. Kun Säästöpankit lisäksi halusivat SKOPilta lisätuottoja, sen oli nostettava keskuspankkitoiminnan rinnalle entistä vahvemmin sijoituspankkitoimintaa. SKOP alkoi aktiivisesti etsiä tuottoja arvopaperi- ja kiinteistömarkkinoilta.

Ryhmän rakennemuutos eteni samaan aikaan, kun markkinoita vapautettiin. Säästöpankkiliitto ja SKOP yhdistettiin vuoden 1985 alussa Säästöpankkikeskukseksi, jolla oli entistä enemmän valtaa Säästöpankkeihin nähden. Liitto hoiti säästöpankkiaatteeseen kuuluvat kysymykset, yhteiskuntasuhteet sekä tutkimus- ja tiedotustehtävät ja SKOP puolestaan hoiti kaikki liiketoimintaan liittyvät tehtävät.

Siihen saakka ryhmää oli uudistettu 1970- ja 1980-luvun alussa koostetuilla ohjelmajulistuksilla.

Vuonna 1989 päivitetyn rakennepoliittisen ohjelman mukaisesti tavoitteena oli Säästöpankkien fuusioiminen noin 40 aluesäästöpankiksi. Vuonna 1984 Säästöpankkeja oli 263 ja hitaan yhdistymisen jälkeen niitä oli vielä vuonna 1989 jäljellä 178.  Vuonna 1988 käynnistettiin hanke, jonka tavoitteena oli saada sata pienintä Säästöpankkia nopeasti fuusioiduksi. Kentän vastarinta kuitenkin hidasti etenemistä.

Rakennekehityksen ohjaus tiukentui 1989. Säästöpankkikeskuksella ei kuitenkaan ollut juridisia keinoja pakottaa fuusioihin, joten se käytti painostuskeinoja. 1990-luvun alussa monet Säästöpankit kokivatkin Säästöpankkikeskuksen lähinnä uhkatekijäksi ja sen seurauksena luottamuksellinen suhde katkesi. Useimmat rakenneohjelmaa vastustavista Säästöpankeista olivat tuossa vaiheessa hyvässä kunnossa ja ne eivät halunneet sitoutua kasvuhakuiseen, mutta riskialttiiseen strategiaan.

Kaksi yrityskulttuuria törmäsi näkyvästi toisiinsa.

Vuosi 1991 oli fuusioiden huippuvuosi, jolloin 65 Säästöpankkia fuusioitiin, ja jäljelle jäi 86 Säästöpankkia. Henkilöstömäärä vuonna 1992 oli 8 544.

Kriisi 1991–1993

Rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen merkitsi perinpohjaisia ja äkillisiä mullistuksia pankkien toimintaan. Sääntelyyn tottuneet pankit joutuivat maailmaan, jossa korot vaihtelivat päivittäin ja vaihtelut olivat suuria. Samalla, kun varainhankinta oli markkinaehtoista, valtaosa lainakannasta oli edelleen sidottuna Suomen Pankin peruskorkoon. Pankit kuitenkin pitivät sääntelyn purkamisen mahdollisuuksia suurempina kuin uhkia.

1980 -luvun lopulla yhteiskunta eli rahailluusion vallassa. Pankkien antolainauksen vuosikasvu yltyi luonnottoman korkeaksi.  Vuoden 1988 lopulla kasvuvauhti oli jo 30 prosenttia ja seuraavana vuonna vauhti jatkui. Talous ylikuumeni ja taustalla kummitteli jo vaihtotaseen heikkeneminen kansainvälisen kilpailukyvyn laskun takia. BKT alkoi supistua jo vuonna 1990 kansainvälisen talouslaman yltäessä Suomeen.

Rahan saatavuus muuttui merkittävästi ja sitä sai käsittämättömän helposti. Valuuttasääntelyn purkamisen seurauksena uskottiin, että rahaa on tarjolla rajattomasti. Enää ei vallinnut luottojen kroonista ylikysyntää ja pankeissa ryhdyttiin suorastaan tarjoamaan luottoja ja etsimään luottoasiakkaita.

Samalla pankkitoiminnan riskit moninkertaistuivat. Luottojen ylikysyntä ei enää automaattisesti karsinut huonoja asiakkaita ja siten eliminoinut luottotappioita.  Päinvastoin, myös huonoille asiakkaille riitti tarjottavaa. Lisäksi pankkitoimintaan oli noussut muita uusia riskejä: nopeasti vaihteleva korko, markan ulkoisen arvon mahdolliset muutokset sekä likviditeettiriski. Kasvava osa varainhankinnasta oli lyhytaikaista markkinarahaa, kun taas antolainaus säilyi pitkäaikaisena.

Säästöpankeissakin elettiin siinä uskossa, että lainoja on myönnettävä niin paljon kuin rahoitus antaa myöten. Lopulta SKOPin rahoitusasema ei kuitenkaan kestänyt liian suurten ja liian monien riskien samanaikaista realisoitumista ja Suomen Pankin oli otettava SKOP haltuunsa syyskuussa 1991. Samalla pääosa Säästöpankeista yhdistyi Suomen Säästöpankiksi.

Edellä kuvattu kehitys johti koko maata koskettavaan pankkikriisiin. Tärkeimmiksi tekijöiksi on arvioitu liian nopea rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen, epäonnistunut valuuttapolitiikka ja Neuvostoliiton romahdus. ”Huonoa pankkitoimintaa, huonoa politiikkaa, huonoa onnea.”

Laman ja talousvaikeuksien keskellä noin puolet (43) Säästöpankeista yhdistyi Suomen Säästöpankiksi vuonna 1992. Mukaan lähteneet uskoivat, että ratkaisulla turvataan säästöpankkitoiminnan jatkuvuus. Säästöpankit korostivat isänmaallisuutta ja halua pelastaa Suomen säästöpankkitoimintaa. Aktiivisimpia kannattajia olivat suurimmat Säästöpankit, joista monet olivat suurissa talousvaikeuksissa. SSP:ssä oli 84 % silloisten Säästöpankkien tasearvosta. Uskottiin, että hanke onnistuu ja että yhdistyminen on ainoa mahdollisuus.

SSP:n pääomat kuitenkin hupenivat heti vaikeuksissa olevien Säästöpankkien tappioiden kattamiseen. Pankkitoiminnan aloittaminen vaati merkittävää tukea valtiolta. Tämän vuoksi valtio sai pian määräysvallan. Tuki tuli Valtion vakuusrahastolta ja oli vastikkeellista. Tuen ehtojen vuoksi SSP ajautui valtion omistukseen.

Vuonna 1992 SSP:stä tuli osakeyhtiö, jolloin ylin päätösvalta siirtyi osakkaille. Osakkeista 99 prosenttia kuului Valtion vakuusrahastolle ja SSP etsi erilaisia liittoutumismahdollisuuksia ensin Unitaksen (SYP), sitten Kansallis-Osake-Pankin (KOP) kanssa.

Tilanne kärjistyi lopulta siihen, että lokakuussa 1993 valtio ilmoitti myyvänsä Suomen Säästöpankin sen kilpailijoille. SSP pilkottiin, ja pääosa Säästöpankkiryhmästä katosi kartalta. Osuuspankkiryhmä, Postipankki, SYP ja KOP saivat kukin neljänneksen SSP:n talletuskannasta ja terveestä luottokannasta. Konttorit ne jakoivat keskenään. Pankit saivat mahdollisuuden siivota ”roskalainat” pois. 40 miljardin markan arvosta riskilainoja keskitettiin omaisuudenhoitoyhtiö Arsenaliin eli veronmaksajien kontolle.

Yleinen arvio on, että Suomen Säästöpankki pilkottiin muiden pankkien aseman parantamiseksi ja suomalaisen pankkijärjestelmän pelastamiseksi. Kaikki suuret pankkiryhmittymät olivat ajautuneet taloudelliseen kriisiin. Koko pankkisektorin välittömät tulevaisuudennäkymät olivat synkät. Kevään ja kesän 1992 aikana muut pankit pystyivät kokoamaan rivinsä yhteen. Kriisistä tehtiin julkisuudessa ”säästöpankkikriisi”. Muiden pankkien yhteinen esiintyminen sai valtiovallan vakuuttuneeksi siitä, että myös sen kannalta edullisin ratkaisu olisi SSP:n pilkkominen. Yhteiskunnan voimavarojen arveltiin riittävän vain neljän pankkiryhmittymän pelastamiseen.

Uuden ryhmän rakentaminen 1993–2011

Kriisin jälkeen 40 Säästöpankkia jatkoi SSP:n ulkopuolella itsenäisinä pankkeina Osa paikallisista Säästöpankeista oli 1980-luvulla jättäytynyt pois pankkitoiminnan voimakkaaseen kasvattamiseen ja riskien lisäämiseen liittyvästä toiminnasta. Ne olivat irtaantuneet 1980 -luvulla ryhmän rakennepoliittisesta ohjelmasta ja jatkaneet säästöpankkiaatteeseen nojaavaa toimintatapaansa.

Vuoden 1992 alussa perustettiin Säästöpankkien oma etujärjestö Paikalliset Säästöpankit r.y. SSP:n ulkopuolelle jäi 36 paikallista Säästöpankkia ja kolme aluesäästöpankkia.

Myös Aktia Säästöpankki ilmoitti alusta asti jäävänsä SSP:n ulkopuolelle. Aktia oli syntynyt vuonna 1991, kun kaikkiaan yhdeksän kaksikielistä Säästöpankkia oli fuusioitunut Helsingin Säästöpankkiin. Vuonna 2003 Aktia Pankki erosi Säästöpankkiryhmästä ja muuttui 2008 liikepankiksi ja lakkasi olemasta Säästöpankki. Nykyään Aktia Pankki Oyj on pörssiyhtiö.

Uuden Säästöpankkiryhmän ensimmäinen yhteinen konkreettinen tavoite oli tietotekniikkapalvelujen varmistaminen. Tarvittavat liiketoiminnot ostettiin SSP:n tytäryhtiöltä Sp-palvelulta. Uusi yhtiö aloitti syyskuussa 1994 nimellä Oy Samlink Ab. 1995 päätettiin, että ryhmän keskusrahalaitospalvelut tarjoaa Aktia.

Lokakuussa 1993 säästöpankkitoimintaa jäi 80 kuntaan, jotka kattoivat kolmasosan väestöstä. Vuonna 2012 säästöpankkikonttoreita oli jo yli 140 kunnassa, jotka kattavat 2/3 väestöstä. Säästöpankeilla oli lähes 600 000 asiakasta, yli 10 % väestöstä.

1990-luvun koettelemuksista selvinneet Säästöpankit ovat kasvaneet Suomen neljänneksi suurimmaksi pankiksi asiakasmäärällä mitattuna. Keskinäisten fuusioiden kautta määrä heinäkuussa 2012 oli 33.

Säästöpankeilla on vahva jalansija kotiseuduillaan, ja ne ovat kasvaneet uusille alueille. Vuonna 2003 yhteishankkeena perustettu Nooa Säästöpankki merkitsi ryhmän paluuta pääkaupunkiseudulle.

Säästöpankkien Infrastruktuuri luotiin uudelleen ja perustettiin uusia palveluyhtiöitä: Sp-Rahastoyhtiö Oy (2003), Henkivakuutusosakeyhtiö Duo yhdessä Lähivakuutuksen kanssa (2007), Sp-Koti Oy (2010), Säästöpankkien Keskuspankki Suomi Oy (2013).

Vuonna 2012 Sp-Henkivakuutus-yhtiöstä ostettiin Lähivakuutuksen omistamat 50 % osakkeista ja Säästöpankkien omistus nousi 100 %:iin.

Aktia Pankki ilmoitti tammikuun 2013 lopussa lopettavansa keskuspankkipalvelut vuonna 2015.  Säästöpankkiryhmä osti Itella Pankin Säästöpankkien Keskuspankiksi maaliskuussa 2013.

Ryhmän uudistuminen 2013

Elokuussa 2013 Säästöpankkiryhmä ilmoitti, että Säästöpankit harkitsevat riviensä tiivistämistä ja oman ryhmästatuksensa virallistamista, koska finanssialan uudistuva sääntely ei tunnista ryhmän verkottunutta liiketoimintamallia viralliseksi ryhmärakenteeksi.

Sopiva malli ryhmän uudistamiseen löytyi yhteenliittymälainsäädännöstä. Säästöpankkiliiton hallitus hyväksyi yhteenliittymän säännöt ja toimintaperiaatteet syyskuun lopussa 2013. Sen jälkeen 25 Säästöpankkia teki marraskuussa päätöksen yhteenliittymään liittymisestä, sen toimintaperiaatteiden ja keskusyhteisön sääntöjen hyväksymisestä sekä yhteenliittymän jäsenyyden edellyttämän muutoksen tekemisestä pankin sääntöihin tai yhtiöjärjestykseen.

Säästöpankkiliitto muuttui ryhmän keskusyhteisöksi. Säästöpankkien edustajat tekivät päätöksen keskusyhteisöstä liiton ylimääräisessä kokouksessa tammikuussa 2014. Toimilupa saatiin syksyllä 2014 ja toiminta yhteenliittymänä aloitti toimintansa 31.12.2014.

Säästöpankkiryhmä teki ensimmäisen virallisen IFRS-tilinpäätöksensä vuodesta 2014. Ryhmän rakenteen uudistamisen myötä tuli mahdollisuus hakea myös kansainvälistä luottoluokitusta. Luottoluokituslaitos Standard & Poor's Rating Services (S&P) myönsi 7.4.2015 Säästöpankkiryhmän keskusluottolaitokselle Säästöpankkien Keskuspankki Suomi Oyj:lle pitkäaikaisen investointitason (investment grade) luottoluokituksen ja lyhytaikaisen investointitason luottoluokituksen 

Sp-Kiinnitysluottopankki Oyj sai toimiluvan maaliskuussa 2016. Sp-Kiinnitysluottopankki oli ensimmäinen suomalainen pankki, joka haki ja sai toimilupansa Euroopan Keskuspankilta. Sp-Kiinnitysluottopankin roolina on yhdessä Säästöpankkien Keskuspankki Suomi Oyj:n kanssa vastata Säästöpankkiryhmän varainhankinnasta raha- ja pääomamarkkinoilta. Sp-Kiinnitysluottopankki vastaa Säästöpankkiryhmän kiinteistöluottovakuudellisesta varainhankinnasta laskemalla liikkeeseen katettuja joukkolainoja.

Uusi Säästöpankkikeskus, joka yhdistää Säästöpankkien liiketoiminnan tukemisen ja kehittämisen yhteen osaamiskeskukseen, aloitti toimintansa 1.5.2016. Sen muodostavat Säästöpankkiryhmän keskusyhteisönä toimiva Säästöpankkiliitto ja keskitettyinä osaamisyhtiöinä toimivat Sp-Rahastoyhtiö, Sp-Henkivakuutus, Säästöpankkien Keskuspankki, Sp-Kiinnitysluottopankki ja Sp-Koti.